maanantai, 1. toukokuu 2006

22. Vapaa ilmaisu

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

 

Valtava hevosen elin ilmestyi ruudulle. Satu oli juuri saanut tietokoneen käynnistettyä kun se tapahtui. Taustalta kuului kaoottista hevosen hirnuntaa ja naisen tuskanhuutoja. Niitä hän ei tosin enää kuullut, sillä hän oli valahtanut järkytyksestä valkoiseksi ja makasi tiedottomana lattialla. Hänen laajentuneet pupillinsa nykivät vielä villisti, kun hänen autonominen hermostonsa yritti purkaa tilannetta oksennusrefleksillä.

Tämän perusteella voisimme tehdä erinäisiä johtopäätöksiä liittyen joko siihen, että pitäisikö yhteiskunnan suojella tällaisilta tilanteilta vai onko se vain välttämätön paha sananvapauden ja  vapaan ilmaisun säilymiseksi yhteiskunnassamme. Riippuen täysin siitä, kuinka liberaalin kannan haluaa tähän asiaan ottaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Fantasia

 

Johanna leikitteli ajatuksilla, jotka liittyivät läheisesti hänen seksuaalisiin mielihaluihinsa. Juuri kun hän oli pääsemässä haaveissaan toteuttamaan niitä, hän koki syvää hämmennystä ja paheksuntaa itseään kohtaan. Sen kaltaisia ajatuksia ei ollut hyvä ajatella.

Hän kärsi myös eroottisista fantasioista joita hän näki öisin. Niissä kun ei kovinkaan usein ollut  mukana hänen aviomiehensä Markku, uskollinen ja hyvä mies. Johanna tunsi syyllisyyttä sairaan tuntuisilta ajatuksiltaan, jotka syövyttivät hänen mieltään kuin happosateet antiikin kulttuuriperintöä. Hän ei tiennyt miten ajatuksilta voi suojautua, eikä miten muuttaa ajatuksiaan ja haaveitaan sen propagandan mukaiseksi mitä oli Markulle syöttänyt. Siitä, että kuinka hän ajatteli Markkua ja vain Markkua ainoana miehenä maailmassa.

Johanna haki vaihtoehtoisia selitysmalleja kummallisille ajatuksilleen. Yksi vaihtoehto oli perisynti. Ihmisen sisäinen pahuus, joka piilee sisällämme odottaen heikkoa hetkeämme - jolloin se valtaa mielemme kuin teini-ikäinen tyttö talon ainoan vessan ennen lähtöään ensimmäisiin kotibileisiin. Toinen vaihtoehto oli varhaislapsuuden epäselvät tunnekuohut ja epävarmuus vanhempia kohtaan.

Elettyään vanhemmaksi Johanna kenties sai tunteensa ja ajatuksensa hallintaansa, ehkä tappaen samalla oman mielikuvitusmaailmansa ja elämänhalunsa - tai kenties muuttuen eheäksi ja uskollisen rakastavaksi ihmiseksi - tai sitten ei. Ehkä hän saattoi myös todeta, että ajatukset ja unelmat ovat ihmisen henkilökohtaisen vapauden viimeinen linnake. Tai jotain aivan muuta. Lopputuloksen Johanna halusi pitää aivan omana tietonaan. Kerrassaan harmillista.

 

Lokero

Immosen Reiska oli helposti kategorioitavissa oleva yksilö. Hän oli länsimaisen yhteiskunnan tuote ja eli juuri tietynlaisessa alakulttuurissa. Muut alakulttuurit strukturoivat hänen käsitystään elämästä, kuolemasta ja hänen haaveitaan tulevaisuudesta juuri tämän alakulttuurin kautta. Minne Immonen ikinä menikin, ei häntä kohdeltu yksilönä, vaan pelkästään alakulttuurin edustajana. Eräänlaisena robottina, jolla oli leima otsassaan - jossa luki sarjanumero ja käyttötarkoitus. Hän oli kuitenkin siitä onnellisessa asemassa, että hän kuului tämän leiman lisäksi kuitenkin myös valtakulttuuriin omassa maassaan. Toisin kuin vaikkapa maahanmuuttajat. Heitä kohdeltiin vieläkin epäinhimillisimpinä robotteina. Joidenkin mielestä kaikki maahanmuuttajat olivat samanlaisia. Joidenkin mielestä maahanmuuttajia oli useampia erilaisia robottityyppejä. Joidenkin mukaan viittä eri mallia, joidenkin mukaan kahta. Jotkut puhuivat afrikkalaisista, jotkut kiinalaisroboteista. Joillekin nämä olivat kaksi ainoaa ryhmää. Jotkut jaottelivat tätä tarkemmin, puhuen yhä tarkemmin robottien ominaisuuksista heidän ulkonäkönsä ja syntyperänsä perusteella.

Voisimme miettiä tapauksia ihmisistä, jotka ovat saaneet kovan iskun päähän, ja joiden persoonallisuus on muuttunut täysin sen jälkeen. Tämän toimintahäiriön seurauksena heistä on tullut jotain muuta. Eli he ovat tavallaan kuolleet. Jos siis robotti saa iskun päähän, se saattaa alkaa käyttäytyä eri tavalla. 

Jos siis Immosen Reiska saisikin osuman päähänsä, auto-onnettomuudessa tai tahallisesti lumilapiolla - hän saattaisi alkaa käyttäytyä eri tavalla. Hänen päässään oleva valtavan koneen toiminta muuttuisi ja hän olisikin kerrassaan toinen robotti.

 

On siis ehkä tilastollisesti todennäköistä, että ainakin osa samaan kategoriaan luokittelemistamme roboteista on saanut iskun päähänsä ja näin ollen heidän käytöksensä on muuttunut. Jos siis pidämme ihmisiä biomekaanisina koneina, lienee meidän silti syytä myöntää että koneissakin voi olla eroja. Jos kuitenkin uskomme, että muutkin kuin ulkoiset tekijät voivat vaikuttaa robotin toimintaan, saattaa robotteja olla kovinkin monenlaisia. 

 

Näillä faktoilla ei kuitenkaan ole juurikaan merkitystä Immosen Reiskan elämässä, sillä mennessään

näennäisen vapaamieliseen vaihtoehtobaariin smokissa hän sai kokea varsin tylyä kohtelua. Sillä suvaitsevaisuus tarkoittaa useille ihmisille juuri jonkun tietyn asian suvaitsemista. 

 

  

sunnuntai, 30. huhtikuu 2006

21. Valistustarina

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

 

Markku ja Heidi olivat kahden ja harrastivat ”sitä” puutarhassa. Paikalle saapui huligaanilauma, joka pilkkasi heitä ja taisivatpa heittää muutamalla vihanneksellakin.

Kalle, Petteri ja muutama nimettömäksi jäävä mieshenkilö harrastivat ”sitä” nahka-asuissa erään talon kellarissa. Paikalle tuli talonmies, joka heitti heidät ulos sieltä murahdellen vihaisesti. He kaikki saivat tästä henkisiä traumoja.

Anne ja Mauri harrastivat sitä omassa kodissaan visusti uteliaiden katseilta piilossa. Kävi kuitenkin niin ikävästi, että paikalle saapui sattumalta auki jääneestä ovesta erään uskontokunnan edustaja (jonka nimeämättä jättämisen katson parhaaksi) joka alkoi nakella heitä kivillä. Se sattui, kuten arvata saattoi.

Tästä voimme tehdä vain sen johtopäätöksen, että ”sitä” kannattaa harrastaa vain suljetuissa laboratorio-olosuhteissa.

lauantai, 29. huhtikuu 2006

20. Eräs onnistunut ihmissuhde

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

 

 

Johannes Simola käveli humalassa aamuyössä paikallisessa kuppilassa. Siinä vaiheessa iltaa oli viimeistään löydettävä joku naispuolinen olento iltaa piristämään. Mieluiten miellyttävä yksilö. Epämiellyttävissä yksilöissähän on se perimmäistä puolta oleva vika, etteivät he aina piristä iltaa.

 

Johannes löysikin eräästä hämyisestä pöydästä kandidaatin tähän miehiseen pakkomielteeseensä. Niinpä hän istuutui ja esitteli itsensä tällä toiselle humalaisella, mutta naispuoliselle yksilölle. Mainittakoon siis, että heille oli yhteistä toistaiseksi ainakin humalatila. He puhuivat sitä sun tätä, yleisillä linjoilla etteivät mahdolliset uskonnolliset tai poliittiset ristiriidat olisi häirinneet tätä erinomaisesti alkanutta tuttavuutta. Huomautettakoon, että useimmat tuttavuudet jotka solmitaan tähän aikaan aamuyössä, riittävässä humalassa, tuntuvat varsin erinomaisilta.

 

Niinpä Johannes siis totesi löytäneensä miellyttävän yksilön iltaansa piristämään. Johannes oli tosin niitä miehiä, jotka halusivat aamun koitteessa löytää itsensä mieluiten omasta sängystään, kuin jonkun toisen. Jonkun toisen sängystä aamulla itsensä löytäminen saattoi hänen mielestään johtaa monenlaisiin komplikaatioihin: miten löytää kotiin, ja erinäisiin eettisiin kysymyksiin liittyen Johanneksen korkealentoiseen filosofiaan, että tämä oli muutakin kuin pala lihaa ja että elämässä oli muitakin nautintoja kuin fyysinen ja konkreettinen sellainen. Tosin hän ei ollut enää vuosiin ollut enää varma mitä ne muut nautinnot sitten olivat. 

 

Ilta alkoi lähestyä loppuaan ja nämä humalaiset alkoivat yhdessä hoiperrella ulos tästä hiljenevästä kuppilasta. Ensimmäisen sadan metrin jälkeen Johanneksella heräsi eräs ihmisen perimmäisistä kysymyksistä: mitä nyt? Hän päätti turvautua vaistoihinsa ja suudella tätä miellyttävää yksilöä.

 

(Miellyttävällä yksilöllä oli myöskin oma nimi, elämä, ajatukset ja periaatteet; seikka jota Johannes ei juurikaan tällä hetkellä ajatellut. Mutta koska tätä kerrotaan Johanneksen jokseenkin egoistisesta näkökulmasta, voimme vain esittää arvailuja mitä nämä olivat; nimenkin Johannes oli juovuspäissään unohtanut - keskittykäämme siis tällä kertaa puhtaasti Johanneksen näkökulmaan)

 

He suutelivat pitkään ja yllättävän ketterästi ollakseen niin juovuksissa. Kummankaan henki ei haissut vanhalta viinalta. Ainakaan vielä. Virtasihan se kuitenkin varsin tuoreena vielä heidän veressään ja aivoissaan haitaten sekä heidän älyllisiä, että emotionaalisia funktioitaan.

 

Suutelemisen jälkeen alkoi Johanneksen päässä perinteinen arvuutusleikki; uskallanko kysyä numeroa vaiko enkö. Johannes kuitenkin päätti kertoa syvimmistä tunteistaan miellyttävälle yksilölle; hän kertoi elämänsä kaikista epäonnisista suhteistaan pähkinänkuoressa oleellisen. Eli että ne olivat epäonnisia. Näinpä ollen hän ei nytkään haluaisi riskeerata menemällä sen pidemmälle. Hän kertoi haluavansa päättää tämän elämänsä onnistuneimman, n. tunnin mittaisen suhteen hellään suudelmaan. Jonka jälkeen totesi ääneen, että tämä oli varmastikin hänen elämänsä onnistunein ihmissuhde.

 

 

perjantai, 28. huhtikuu 2006

19. Uskontojen postimyynti

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

 

 

Arvo Pynnönen sai kerran elämässään oivalluksen. (Vaikka ei ollutkaan suuri turkulainen ajattelija kuten Aatos Himanen- vaan levyseppähitsaaja Imatralta) Sepä olikin oikein mainio oivallus. Arvo oli monen, kaltaistensa onnettomien sielujen tavoin yrittänyt etsiä sitä ainoaa oikeaa kaikista mahdollisista vaihtoehdoista. Niin, nythän puhumme uskonnosta emmekä suinkaan parisuhteista. Niistä ei liene syytä puhua tämän jutun yhteydessä, sillä ne ovat muutenkin jotenkin poissa muodista, ja järkevään pohtimiseen niistä tarvitaan kahta ihmistä. Eikä missään tapauksessa samaa sukupuolta olevia heteroseksuaalisia yksilöitä! Ethän koita tätä temppua koskaan yksin kotona!

Palataksemme asiaan tähän mainioon oivallukseen, niin se olikin oikein etevä. Ei Arvo toki ollut vieläkään löytänyt sitä ainoaa oikeaa uskontoa taikka saatikka edes sopivaa yhdistelmää eri uskontoja eri huumausaineilla terästettyinä piristämään elämäänsä. Vaikka olihan hän sitä jo toki ehtinyt muutamaan kertaan miettimään 67- vuotiaan elämänsä aikana, että miksi juuri hän ei kaikkien onnekkaiden tovereidensa tavoin pystynyt vaipumaan uskonnolliseen massapsykoosiin. Näinpä ollen hän ajatteli auttaa itseään ja muita yhtä surkeassa jamassa olevia laatimalla nerokkaan kataloogimainoslehtisen. Tästä saisi sitten selville kaikki ne uskonnot, jotka haluaisivat ilmoittaa itsestään kataloogissa. Onhan toki ikävää, että maailmanhistorian aikana jo tuhansia uskontoja on kuollut. Sillä onhan juuri joku niistä saattanut olla se ainoa oikea puhdas totuus. Mutta ei syytä huoleen, sillä tästä kataloogista saa yhteystiedot useimpiin uskontoihin, kultteihin ja lahkoihin. Siinä kerrotaan millä intensiteetillä toivotaan antautumista, tarvitaanko veriuhreja, kuinka usein tulee rukoilla, mikä on uskonnon ikuinen profetia ja sitä rataa. Arvo myöskin mietti kovasti nykyajan markkinoita joita näyttävät kovasti kristinuskon eri lahkot sekä islamilaisuus hallitsevan. Myöskin buddhalaisuus on lyömässä itseään kovasti läpi. Mutta onneksi hänen katalooginsa kautta mahdollisimman moni ihminen pääsisi sitten onnelliseen massapsykoosiin ja löytämään muita samanhenkisiä ihmisiä.

”Ovathan kuitenkin ihmissuhteet poissa muodista, mietiskely ja itsensä löytäminen tosi in.”, totesi Arvo kun tuomiopäivän kulttiin lopulta liittyi ja massaitsemurhasta itsensä löysi. Se tuntuikin olevan varsin pysyvä ratkaisu Itä-Suomen murhaaviin työttömyyslukuihin.

torstai, 27. huhtikuu 2006

18. Turkulaista ajattelua

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

 

Aatos Himanen oli radikaali ajattelija. Juuri sinä keskiviikkona hän pohti kansakuntamme syvää ahdistusta. Kaikkea yleistä julmuutta mitä elämiseen karussa maassamme liittyi. Tiedättehän varmasti mistä on kysymys. Lista epäkohdista oli kovin pitkä ja perusteellinen. Aatos jäi kuitenkin pohtimaan erästä itselleen kovin tärkeää asiaa: kaupunkien sisäisen bussiliikenteen kuskeja. Erityisesti Turun ja Helsingin. Tässä järjestyksessä. Olihan Turku sentään vanhempi ja arvokkaampi kaupunki, kuin tuo maamme uusiopääkaupunki ilman selkeää murreidentiteettiä. Aatos oli ties kuinka monennen polven turkulainen, joka vaikutti ainakin tässä asiassa –ellei muissakin - hänen arvostelukykyynsä varsin negatiivisesti. Hän mietti kuinka julmia olivat monet bussikuskit. Hänellä oli tapana tervehtiä bussikuskeja.

 

Bussikuskit eivät vastanneet takaisin. Hän kuitenkin oli varma, että he eivät olleet kuuroja, tai sokeita - olihan moinen kiellettyä liikenneturvalaeissa. Hänelle jäi siis vain yksi looginen vaihtoehto; bussikuskit ignoroivat häntä tahallaan! Ja jos bussikuskit ignoroivat häntä, niin varmasti myös monia muita. Niin sen täytyi olla. Kyllähän hänellekin tuli siitä paha mieli, mutta entäpä sitten ne tuhannet ahdistuneet ja itsemurhaa hautovat yhteiskunnasta eristäytyneet yksilöt? He, joilla kontakti bussikuskiin saattoi olla ainoa ihmiskontakti koko päivässä. Entä jos tämäkin ihminen jättäisi tervehtimättä? Kuinka monta itsemurhaa vuodessa se lisäisi kvantitatiivisesti? Kvalitatiivisesti olisi taas hiukan vaikea tutkia sen lisäahdistuksen määrää mikä olisi tämän seurauksena. Luultavasti tänäänkin tuhansille ihmisille ollaan jätetty vastaamatta tervehdykseen bussissa. Kuinkahan suureksi vahingot kasvavat jos otamme huomioon myös muun joukkoliikenteen, eli junat, raitiovaunut ja laivahenkilökunnan? Ehkä kuitenkin voimme jättää koko asian huomiotta, olihan kyseessä ties kuinka monennen polven turkulainen. Ellet sitten satu olemaan sellainen itse. Mutta hetkinen, emme voi tästäkään aivan varmoja - sillä tämänkin kirjoittaja on tällä hetkellä turkulainen ja kirjoitustapahtuma tapahtuu Turussa. Joten lienee syytä epäillä, että kirjoittajankin arvostelukyky on hämärtynyt. Hiton turkulaiset.