<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

 

 

Marko oli pommittanut Irmeliä jo pitkään treffipyynnöillään. Hän oli lähettänyt tälle kukkia, kirjoitellut runoja ja keksinyt kaikenlaisia muita yllätyksiä. Hän oli ollut erittäin päättäväinen halutessaan valloittaa tämän unelmiensa ilmentymän. Tämän ”antiikin runouden ja kauneuden jumalattaren”, kuten Marko häntä tuttavallisesti kutsui. (tässä vaiheessa on syytä huomata että kyseessä on varmastikin aivan eri Marko kuin aiemmin mainittu- tämähän olisi ollut edellisen Markon mielestä rienausta!)

 

Lopulta häntä onnisti. Irmeli suostui lähtemään hänen kanssaan treffeille. He matkustivat junalla Helsingin ydinkeskustasta Käpylään. Matkalla he heittelivät tylyn näköistä konduktööriä paperilennokeilla ja piileskelivät tämän jälkeen junan penkkien alla. He menivät retkelle metsään, ihmettelivät oravia, lintuja ja muita hämäläisen metsän vetonauloja. Kuuntelivat lintujen ääniä ja Irmeli tipahti maahan yrittäessään kiivetä puuhun Markoa piiloon. He söivät metsän keskellä Markon retkikeittimellä valmistetun pussikeittoaterian. Illan hämärtyessä he käpertyivät omiin makuupusseihinsa ja tunsivat olonsa onnellisiksi.

 

Marko alkoi kertoa Irmelille tunteistaan. Hän halusi kertoa koskettavin esimerkein kuinka paljon hän ”tykkäsi ” Irmelistä. Markon tapauksessahan tykkäämisellä tarkoitettiin varsin intohimoiselta tuntuvaa rakkautta. Hän ei ollut niitä rationaalisuuteen vajoavia moderneja miehiä, joiden mukaan rakkaus alkaa ”joskus kuukausien tai vuosien yhdessä olemisen jälkeen”. Kuten hän olisi asian kenties ilmaissut.

 

Hän aloitti hiukan hermostuneesti:

 

      -     Irmeli..

-         No? Vastasi Irmeli toiveikkaana

-         Arvaa kuinka paljon mä tykkään susta ? Kyseli Marko arvoituksellisen näköisenä.

-         No? Irmeli odotti peläten jotain ylitsevuotavaa latteutta, joka pilaisi tunnelman kuin lokinpaska keskellä hääkakkua.

-         Niin paljon, että jos tykkäämistä mitattaisiin rintakarvojen määrällä, en olisi koskaan nähnyt päivänvaloa.

 

Irmeli hihitteli iloisesti tälle leikkimieliselle tunnustuksella. Se oli omiaan keventämään tunnelmaa. Jotain uutta hänen elämässään. Ei enää vakavamieleisiä paskiaisliikemiehiä, jotka lukivat kaikki ilmeisesti samaa ”miten tehdä naiseen vaikutus säästämättä rahaa” –kirjaa. Miehiä jotka antoivat paljon merkityksettömiä lahjoja, mutta vähän rakkautta. Miehiä jotka lähtivät parin vuoden päästä jonkun nuoren sihteerin perään. Marko hivuttautui vaivihkaa lähemmäs, sillä välin kun Irmeli oli uppoutuneena haaveisiinsa.

 

Hän päätti jatkaa.

 

      -     Irmeli..

-         No? Vastasi Irmeli entistä toiveikkaampana

-         Arvaa kuinka paljon mä tykkään susta ? Kyseli Marko äskeistä iloisemman näköisenä.

-         No? Irmeli odotti toivoen jotain vielä suloisempaa.

-         Niin paljon, että jos tykkäämistä mitattaisiin lemmikkisammakoiden lukumäärässä, kurnutus kuuluisi ainakin Meksikoon asti.

 

Irmeli naureskeli iloisesti. Hän oli aina toivonut lemmikkisammakkoa itselleen. Marko oli hänen mielestään romanttisin tapaamansa mies. Mies, joka puhui sekavia ja pehmeitä. Ja juuri hänen vieressään sinä suloisena iltana! Nyt hän itse päätti hyökätä Markon lähellä makuupussissa hiipien. Hän asettui Markon päälle makaamaan ja vaati tätä kuiskimaan lisää suloisia asioita hänelle.

 

-         Arvaa kuinka paljon mä tykkään susta ? Aloitti Marko suoraan hyvin iloiselta näyttäen

-         No? Irmeli odotti toivoen jotain vielä suloisempaa.

-         Niin paljon, että jos tykkäämistä mitattaisiin sydämenmuotoisilla suklaarasioilla, peittäisin sinut niillä ikuisiksi ajoiksi ja laulaisin sinulle oopperan.

 

Irmeli tulistui tästä valtavasti. Hänen suupielensä vetäytyivät alaspäin ja hänen ihonsa alkoi punertaa. Hän muisti vielä sen miehen, joka oli tuonut hänelle aina sydämenmuotoisia  suklaarasioita petettyään tätä edellisenä iltana. Hän oli varma, että Marko oli samanlainen. Kuten kaikki miehet. Hän pakkasi kamppeensa ja lähti sanaakaan sanomatta kävelemään kohti lähintä tietä kymmenen kilometrin päähän. Hän lähti liftaamaan kotiin keskeltä metsää puolenyön jälkeen lauantaina. Eivätkä he koskaan puhuneet enää Markon kanssa sanaakaan. Eikä Marko saanut koskaan tietää mitä oli tapahtunut.

 

Tai sitten Irmeli oli entistä onnellisempi näistäkin kauniista sanoista ja he menivät lyhyen seurustelun jälkeen naimisiin ja elivät onnellisina omakotitalossa Hattulassa elämänsä loppuun asti ja saivat paljon mukavia lapsia. Vaan mistäpä minä tietäisin? En oikeastaan tunne tarkemmin Irmeliä, enkä hänen luonnettaan, joten on hiukan vaikeampaa vetää äkkinäisiä johtopäätöksiä tämän perusteella. Jokaisen yksilön herkkyys tulee esiin vaihtelevin ja omalaatuisin tavoin. Kenties jollekin romanttinen asia on myrkkyä jollekin muulle. Joka tapauksessa, tällainen jossittelu on siinä mielessä täysin naurettavaa, että koko tämä kertomus on täysin fiktiivinen sepitelmä ilman todellisuuspohjaa. Ei liene siis juurikaan mieltä liikuttua, tai pohtia tämänkaltaisten ajatusten syvempää merkitystä. Sen sijaan voisit mennä lukemaan vaikka tietosanakirjaa kohdasta ironia.