<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

 

 

Kalevi Hämäläinen oli yksi niistä miehistä joiden elämäntarina ei koskettanut juuri ketään. Aika harvoin hän oli sitä kenelläkään kertonutkaan. Eikä siitä ole syytä kertoa oikeastaan sen enempää. Muuten et ehkä lukisi eteenpäin. Voi tosin olla, ettet tee sitä muutenkaan. Niin yksinkertainen kun satut kenties olemaan, arvoisa lukijani. Varsinkin jos nimesi on Ismo ja asut Vantaalla.

 

Kalevi työskenteli konduktöörinä VR:n matkustajajunissa. Kalevi oli sellainen kaikin puolin harmaa ”peruskonnari”. Joka lähinnä puhui silloin kun oli pakko. Ja jos ei ollut, niin hän vain ojensi kätensä lippua tai rahoja varten. Mitä sitä nyt turhaan puhumaan.

 

Oikeastaan Kalevi ei ollut kuitenkaan niin tavallinen, sillä hänellä oli kerrassaan erikoisen mielenkiintoisia ajatuksia. Sellaisia unelmia, joita hän oli hiljaa sisällään kehitellyt vuosia. Unelmia, joista hän ei puhunut koskaan, ja joita hän ei koskaan päässyt toteuttamaan.

 

Näinpä ollen historia muistaa Kalevin ainoastaan miehenä, jossa ei ollut mitään erikoista. Paitsi ehkä hiukan poikkeuksellista suuremman tylyyden muita ihmisiä ja asiakkaita kohtaan. Hänellä ei ollut myöskään lapsia, eikä vaimoa. Joten ihmiskuntamme muistijäljet hänen olemassaolostaan jäivät hänen kuolemansa jälkeen vain noin kymmenen vuoden pituisiksi.

 

Koska hän ei koskaan puhunut kenellekään ajatuksistaan tai unelmistaan, ne kuolivat myös hänen mukanaan. Juuri Kalevi Hämäläisen tapaisten ihmisten kohdalla todella toivon, että länsimainen taivas- käsitys ei ole ainoastaan kirkon propagandaa.