<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

                      Silloin Einari Vähä- Poikela sen ymmärsi. Vihdoin hän tajusi miksi häntä oli kohdeltu niin merkillisesti. Kaikkihan johtui siitä, että turkulaiset ovat robotteja.

 

Einari oli matkustellut eri puolilla Suomea ja lopulta päätynyt tuohon omituiseen, itseriittoiseen kaupunkiin jota Turuksi kutsutaan. Maamme entiseen pääkaupunkiin, kuten moni valistunut turkulainen haluaisi usein muistuttaa. Tuskinpa juuri kukaan muu. Turku, tuo Aurajoen helmi, oli avautunut hänelle kuin anoppi lehdenjakajalle; äänekkäästi, mutta ilman kunnioitusta. Hän oli yrittänyt tutustua paikallisiin, oli kutsunut heitä kahville, oli yrittänyt tervehtiä. Mutta täysin tuloksetta. Hän oli huomannut kerrassaan merkillisen jutun toistuvan uudelleen ja uudelleen.

 

Se tapahtui eräänä päivänä hänen jutellessaan naapurinsa, Marjukan kanssa. Tuo seniili ja superkonservatiivinen vanha askartelutäti oli juuri tullut opettamasta maamme varhaisnuorisoa. Ilmeisesti huonoin lopputuloksin kun naamakin oli vääntyneenä kuin Pisan kalteva torni. Moisista torneistahan oli turkulaisille ihan turha puhua. Turun korkein paikkakin oli varmaan joku säälittävä satamanosturi. Vaihtaisi puheenaiheen johonkin säälittäviin muinaislaivoihin, kuitenkin. Einari alkoi sittenkin puhua tälle vanhoista jokivarsien sivilisaatioista, mutta Marjukka vain katsoi tätä tyhjillä silmillään vailla minkäänlaista ilmettä. Marjukka käänsi selkänsä ja käveli pois.

 

Toisena päivänä Einari puhui Pertsan kanssa säästä ja förin (tuon mainion turkulaisen lautan) keskinopeudesta Aurajoen ylityksestä. Hän päätti kuitenkin vaihtaa puheenaiheen koskemaan Kantin kategorista imperatiivia. Pertsa katseli vaan, eikä sanonut mitään, ennen kuin kolmen minuutin päästä. Hänen kommenttinsa koski silloin tuulennopeuden vaikutusta förin keskipoikkeamaan tämän vaativalta reitiltä. Einari meni kotiinsa surullisena.

 

Kolmantena päivänä hän alkoi olla jo melkoisen varma asiasta. Einari jutteli kollegansa, Henrietta Loiskeen kanssa. Juteltuaan kolmatta tuntia koruompelusta Einari päättikin vaihtaa puheensa koskemaan globalisaation vaikutusta liittyen makrotalouteen. Henrietta hiljeni ja katsoi poispäin. He eivät puhuneet enää koskaan.

 

Einari oli paljastanut robotit. Hän oli jo aivan voitonvarma ja vihelteli jo jotain hämäräperäistä balladia. Kyl maar turkulaisil tänä näytetti! Robotteja, mitä robotteja! Hän oli löytänyt noiden biomekaanisten mutanttien heikon kohdan. Nuo armottomat aukot yleissivistyksessä ja prosessorin täysi jumiutuminen ei voinut viitata mihinkään muuhun kuin hapuilevaan tekoälyyn. Einari kirosi, koska oli toivonut tekoälyn tuovan helpotusta maalliseen kovaan elämään. Sen sijaan se olikin tuonut turkulaiset. Kylläpä häntä oli petetty! Einari kuitenkin kiitteli luojaansa siitä, että oli onnekseen syntynyt Tampereella, tuossa upeassa kaupungissa.

 

Tätä miettiessään Einari kuuli kolinaa lantionsa seudulta pohtiessaan tätä ja huomasi, että hänen jalkojensa eteen oli tippunut siipimutteri. Ilmiselvästikin turkulaisten salajuonia.