Valtava hevosen elin ilmestyi ruudulle. Satu oli juuri saanut tietokoneen käynnistettyä kun se tapahtui. Taustalta kuului kaoottista hevosen hirnuntaa ja naisen tuskanhuutoja. Niitä hän ei tosin enää kuullut, sillä hän oli valahtanut järkytyksestä valkoiseksi ja makasi tiedottomana lattialla. Hänen laajentuneet pupillinsa nykivät vielä villisti, kun hänen autonominen hermostonsa yritti purkaa tilannetta oksennusrefleksillä.

Tämän perusteella voisimme tehdä erinäisiä johtopäätöksiä liittyen joko siihen, että pitäisikö yhteiskunnan suojella tällaisilta tilanteilta vai onko se vain välttämätön paha sananvapauden ja  vapaan ilmaisun säilymiseksi yhteiskunnassamme. Riippuen täysin siitä, kuinka liberaalin kannan haluaa tähän asiaan ottaa.

Fantasia

Johanna leikitteli ajatuksilla, jotka liittyivät läheisesti hänen seksuaalisiin mielihaluihinsa. Juuri kun hän oli pääsemässä haaveissaan toteuttamaan niitä, hän koki syvää hämmennystä ja paheksuntaa itseään kohtaan. Sen kaltaisia ajatuksia ei ollut hyvä ajatella.

Hän kärsi myös eroottisista fantasioista joita hän näki öisin. Niissä kun ei kovinkaan usein ollut  mukana hänen aviomiehensä Markku, uskollinen ja hyvä mies. Johanna tunsi syyllisyyttä sairaan tuntuisilta ajatuksiltaan, jotka syövyttivät hänen mieltään kuin happosateet antiikin kulttuuriperintöä. Hän ei tiennyt miten ajatuksilta voi suojautua, eikä miten muuttaa ajatuksiaan ja haaveitaan sen propagandan mukaiseksi mitä oli Markulle syöttänyt. Siitä, että kuinka hän ajatteli Markkua ja vain Markkua ainoana miehenä maailmassa.

Johanna haki vaihtoehtoisia selitysmalleja kummallisille ajatuksilleen. Yksi vaihtoehto oli perisynti. Ihmisen sisäinen pahuus, joka piilee sisällämme odottaen heikkoa hetkeämme - jolloin se valtaa mielemme kuin teini-ikäinen tyttö talon ainoan vessan ennen lähtöään ensimmäisiin kotibileisiin. Toinen vaihtoehto oli varhaislapsuuden epäselvät tunnekuohut ja epävarmuus vanhempia kohtaan.

Elettyään vanhemmaksi Johanna kenties sai tunteensa ja ajatuksensa hallintaansa, ehkä tappaen samalla oman mielikuvitusmaailmansa ja elämänhalunsa - tai kenties muuttuen eheäksi ja uskollisen rakastavaksi ihmiseksi - tai sitten ei. Ehkä hän saattoi myös todeta, että ajatukset ja unelmat ovat ihmisen henkilökohtaisen vapauden viimeinen linnake. Tai jotain aivan muuta. Lopputuloksen Johanna halusi pitää aivan omana tietonaan. Kerrassaan harmillista.

Lokero

Immosen Reiska oli helposti kategorioitavissa oleva yksilö. Hän oli länsimaisen yhteiskunnan tuote ja eli juuri tietynlaisessa alakulttuurissa. Muut alakulttuurit strukturoivat hänen käsitystään elämästä, kuolemasta ja hänen haaveitaan tulevaisuudesta juuri tämän alakulttuurin kautta. Minne Immonen ikinä menikin, ei häntä kohdeltu yksilönä, vaan pelkästään alakulttuurin edustajana. Eräänlaisena robottina, jolla oli leima otsassaan - jossa luki sarjanumero ja käyttötarkoitus. Hän oli kuitenkin siitä onnellisessa asemassa, että hän kuului tämän leiman lisäksi kuitenkin myös valtakulttuuriin omassa maassaan. Toisin kuin vaikkapa maahanmuuttajat. Heitä kohdeltiin vieläkin epäinhimillisimpinä robotteina. Joidenkin mielestä kaikki maahanmuuttajat olivat samanlaisia. Joidenkin mielestä maahanmuuttajia oli useampia erilaisia robottityyppejä. Joidenkin mukaan viittä eri mallia, joidenkin mukaan kahta. Jotkut puhuivat afrikkalaisista, jotkut kiinalaisroboteista. Joillekin nämä olivat kaksi ainoaa ryhmää. Jotkut jaottelivat tätä tarkemmin, puhuen yhä tarkemmin robottien ominaisuuksista heidän ulkonäkönsä ja syntyperänsä perusteella.

Voisimme miettiä tapauksia ihmisistä, jotka ovat saaneet kovan iskun päähän, ja joiden persoonallisuus on muuttunut täysin sen jälkeen. Tämän toimintahäiriön seurauksena heistä on tullut jotain muuta. Eli he ovat tavallaan kuolleet. Jos siis robotti saa iskun päähän, se saattaa alkaa käyttäytyä eri tavalla. 

Jos siis Immosen Reiska saisikin osuman päähänsä, auto-onnettomuudessa tai tahallisesti lumilapiolla - hän saattaisi alkaa käyttäytyä eri tavalla. Hänen päässään oleva valtavan koneen toiminta muuttuisi ja hän olisikin kerrassaan toinen robotti.

On siis ehkä tilastollisesti todennäköistä, että ainakin osa samaan kategoriaan luokittelemistamme roboteista on saanut iskun päähänsä ja näin ollen heidän käytöksensä on muuttunut. Jos siis pidämme ihmisiä biomekaanisina koneina, lienee meidän silti syytä myöntää että koneissakin voi olla eroja. Jos kuitenkin uskomme, että muutkin kuin ulkoiset tekijät voivat vaikuttaa robotin toimintaan, saattaa robotteja olla kovinkin monenlaisia. 

Näillä faktoilla ei kuitenkaan ole juurikaan merkitystä Immosen Reiskan elämässä, sillä mennessään

näennäisen vapaamieliseen vaihtoehtobaariin smokissa hän sai kokea varsin tylyä kohtelua. Sillä suvaitsevaisuus tarkoittaa useille ihmisille juuri jonkun tietyn asian suvaitsemista. 

Markku ja Heidi olivat kahden ja harrastivat ”sitä” puutarhassa. Paikalle saapui huligaanilauma, joka pilkkasi heitä ja taisivatpa heittää muutamalla vihanneksellakin.

Kalle, Petteri ja muutama nimettömäksi jäävä mieshenkilö harrastivat ”sitä” nahka-asuissa erään talon kellarissa. Paikalle tuli talonmies, joka heitti heidät ulos sieltä murahdellen vihaisesti. He kaikki saivat tästä henkisiä traumoja.

Anne ja Mauri harrastivat sitä omassa kodissaan visusti uteliaiden katseilta piilossa. Kävi kuitenkin niin ikävästi, että paikalle saapui sattumalta auki jääneestä ovesta erään uskontokunnan edustaja (jonka nimeämättä jättämisen katson parhaaksi) joka alkoi nakella heitä kivillä. Se sattui, kuten arvata saattoi.

Tästä voimme tehdä vain sen johtopäätöksen, että ”sitä” kannattaa harrastaa vain suljetuissa laboratorio-olosuhteissa.

Johannes Simola käveli humalassa aamuyössä paikallisessa kuppilassa. Siinä vaiheessa iltaa oli viimeistään löydettävä joku naispuolinen olento iltaa piristämään. Mieluiten miellyttävä yksilö. Epämiellyttävissä yksilöissähän on se perimmäistä puolta oleva vika, etteivät he aina piristä iltaa.

Johannes löysikin eräästä hämyisestä pöydästä kandidaatin tähän miehiseen pakkomielteeseensä. Niinpä hän istuutui ja esitteli itsensä tällä toiselle humalaisella, mutta naispuoliselle yksilölle. Mainittakoon siis, että heille oli yhteistä toistaiseksi ainakin humalatila. He puhuivat sitä sun tätä, yleisillä linjoilla etteivät mahdolliset uskonnolliset tai poliittiset ristiriidat olisi häirinneet tätä erinomaisesti alkanutta tuttavuutta. Huomautettakoon, että useimmat tuttavuudet jotka solmitaan tähän aikaan aamuyössä, riittävässä humalassa, tuntuvat varsin erinomaisilta.

Niinpä Johannes siis totesi löytäneensä miellyttävän yksilön iltaansa piristämään. Johannes oli tosin niitä miehiä, jotka halusivat aamun koitteessa löytää itsensä mieluiten omasta sängystään, kuin jonkun toisen. Jonkun toisen sängystä aamulla itsensä löytäminen saattoi hänen mielestään johtaa monenlaisiin komplikaatioihin: miten löytää kotiin, ja erinäisiin eettisiin kysymyksiin liittyen Johanneksen korkealentoiseen filosofiaan, että tämä oli muutakin kuin pala lihaa ja että elämässä oli muitakin nautintoja kuin fyysinen ja konkreettinen sellainen. Tosin hän ei ollut enää vuosiin ollut enää varma mitä ne muut nautinnot sitten olivat. 

Ilta alkoi lähestyä loppuaan ja nämä humalaiset alkoivat yhdessä hoiperrella ulos tästä hiljenevästä kuppilasta. Ensimmäisen sadan metrin jälkeen Johanneksella heräsi eräs ihmisen perimmäisistä kysymyksistä: mitä nyt? Hän päätti turvautua vaistoihinsa ja suudella tätä miellyttävää yksilöä.

(Miellyttävällä yksilöllä oli myöskin oma nimi, elämä, ajatukset ja periaatteet; seikka jota Johannes ei juurikaan tällä hetkellä ajatellut. Mutta koska tätä kerrotaan Johanneksen jokseenkin egoistisesta näkökulmasta, voimme vain esittää arvailuja mitä nämä olivat; nimenkin Johannes oli juovuspäissään unohtanut - keskittykäämme siis tällä kertaa puhtaasti Johanneksen näkökulmaan)

He suutelivat pitkään ja yllättävän ketterästi ollakseen niin juovuksissa. Kummankaan henki ei haissut vanhalta viinalta. Ainakaan vielä. Virtasihan se kuitenkin varsin tuoreena vielä heidän veressään ja aivoissaan haitaten sekä heidän älyllisiä, että emotionaalisia funktioitaan.

Suutelemisen jälkeen alkoi Johanneksen päässä perinteinen arvuutusleikki; uskallanko kysyä numeroa vaiko enkö. Johannes kuitenkin päätti kertoa syvimmistä tunteistaan miellyttävälle yksilölle; hän kertoi elämänsä kaikista epäonnisista suhteistaan pähkinänkuoressa oleellisen. Eli että ne olivat epäonnisia. Näinpä ollen hän ei nytkään haluaisi riskeerata menemällä sen pidemmälle. Hän kertoi haluavansa päättää tämän elämänsä onnistuneimman, n. tunnin mittaisen suhteen hellään suudelmaan. Jonka jälkeen totesi ääneen, että tämä oli varmastikin hänen elämänsä onnistunein ihmissuhde.

Arvo Pynnönen sai kerran elämässään oivalluksen. (Vaikka ei ollutkaan suuri turkulainen ajattelija kuten Aatos Himanen- vaan levyseppähitsaaja Imatralta) Sepä olikin oikein mainio oivallus. Arvo oli monen, kaltaistensa onnettomien sielujen tavoin yrittänyt etsiä sitä ainoaa oikeaa kaikista mahdollisista vaihtoehdoista. Niin, nythän puhumme uskonnosta emmekä suinkaan parisuhteista. Niistä ei liene syytä puhua tämän jutun yhteydessä, sillä ne ovat muutenkin jotenkin poissa muodista, ja järkevään pohtimiseen niistä tarvitaan kahta ihmistä. Eikä missään tapauksessa samaa sukupuolta olevia heteroseksuaalisia yksilöitä! Ethän koita tätä temppua koskaan yksin kotona!

Palataksemme asiaan tähän mainioon oivallukseen, niin se olikin oikein etevä. Ei Arvo toki ollut vieläkään löytänyt sitä ainoaa oikeaa uskontoa taikka saatikka edes sopivaa yhdistelmää eri uskontoja eri huumausaineilla terästettyinä piristämään elämäänsä. Vaikka olihan hän sitä jo toki ehtinyt muutamaan kertaan miettimään 67- vuotiaan elämänsä aikana, että miksi juuri hän ei kaikkien onnekkaiden tovereidensa tavoin pystynyt vaipumaan uskonnolliseen massapsykoosiin. Näinpä ollen hän ajatteli auttaa itseään ja muita yhtä surkeassa jamassa olevia laatimalla nerokkaan kataloogimainoslehtisen. Tästä saisi sitten selville kaikki ne uskonnot, jotka haluaisivat ilmoittaa itsestään kataloogissa. Onhan toki ikävää, että maailmanhistorian aikana jo tuhansia uskontoja on kuollut. Sillä onhan juuri joku niistä saattanut olla se ainoa oikea puhdas totuus. Mutta ei syytä huoleen, sillä tästä kataloogista saa yhteystiedot useimpiin uskontoihin, kultteihin ja lahkoihin. Siinä kerrotaan millä intensiteetillä toivotaan antautumista, tarvitaanko veriuhreja, kuinka usein tulee rukoilla, mikä on uskonnon ikuinen profetia ja sitä rataa. Arvo myöskin mietti kovasti nykyajan markkinoita joita näyttävät kovasti kristinuskon eri lahkot sekä islamilaisuus hallitsevan. Myöskin buddhalaisuus on lyömässä itseään kovasti läpi. Mutta onneksi hänen katalooginsa kautta mahdollisimman moni ihminen pääsisi sitten onnelliseen massapsykoosiin ja löytämään muita samanhenkisiä ihmisiä.

”Ovathan kuitenkin ihmissuhteet poissa muodista, mietiskely ja itsensä löytäminen tosi in.”, totesi Arvo kun tuomiopäivän kulttiin lopulta liittyi ja massaitsemurhasta itsensä löysi. Se tuntuikin olevan varsin pysyvä ratkaisu Itä-Suomen murhaaviin työttömyyslukuihin.

Aatos Himanen oli radikaali ajattelija. Juuri sinä keskiviikkona hän pohti kansakuntamme syvää ahdistusta. Kaikkea yleistä julmuutta mitä elämiseen karussa maassamme liittyi. Tiedättehän varmasti mistä on kysymys. Lista epäkohdista oli kovin pitkä ja perusteellinen. Aatos jäi kuitenkin pohtimaan erästä itselleen kovin tärkeää asiaa: kaupunkien sisäisen bussiliikenteen kuskeja. Erityisesti Turun ja Helsingin. Tässä järjestyksessä. Olihan Turku sentään vanhempi ja arvokkaampi kaupunki, kuin tuo maamme uusiopääkaupunki ilman selkeää murreidentiteettiä. Aatos oli ties kuinka monennen polven turkulainen, joka vaikutti ainakin tässä asiassa –ellei muissakin - hänen arvostelukykyynsä varsin negatiivisesti. Hän mietti kuinka julmia olivat monet bussikuskit. Hänellä oli tapana tervehtiä bussikuskeja.

Bussikuskit eivät vastanneet takaisin. Hän kuitenkin oli varma, että he eivät olleet kuuroja, tai sokeita - olihan moinen kiellettyä liikenneturvalaeissa. Hänelle jäi siis vain yksi looginen vaihtoehto; bussikuskit ignoroivat häntä tahallaan! Ja jos bussikuskit ignoroivat häntä, niin varmasti myös monia muita. Niin sen täytyi olla. Kyllähän hänellekin tuli siitä paha mieli, mutta entäpä sitten ne tuhannet ahdistuneet ja itsemurhaa hautovat yhteiskunnasta eristäytyneet yksilöt? He, joilla kontakti bussikuskiin saattoi olla ainoa ihmiskontakti koko päivässä. Entä jos tämäkin ihminen jättäisi tervehtimättä? Kuinka monta itsemurhaa vuodessa se lisäisi kvantitatiivisesti? Kvalitatiivisesti olisi taas hiukan vaikea tutkia sen lisäahdistuksen määrää mikä olisi tämän seurauksena. Luultavasti tänäänkin tuhansille ihmisille ollaan jätetty vastaamatta tervehdykseen bussissa. Kuinkahan suureksi vahingot kasvavat jos otamme huomioon myös muun joukkoliikenteen, eli junat, raitiovaunut ja laivahenkilökunnan? Ehkä kuitenkin voimme jättää koko asian huomiotta, olihan kyseessä ties kuinka monennen polven turkulainen. Ellet sitten satu olemaan sellainen itse. Mutta hetkinen, emme voi tästäkään aivan varmoja - sillä tämänkin kirjoittaja on tällä hetkellä turkulainen ja kirjoitustapahtuma tapahtuu Turussa. Joten lienee syytä epäillä, että kirjoittajankin arvostelukyky on hämärtynyt. Hiton turkulaiset.  

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Einari oli matkustellut eri puolilla Suomea ja lopulta päätynyt tuohon omituiseen, itseriittoiseen kaupunkiin jota Turuksi kutsutaan. Maamme entiseen pääkaupunkiin, kuten moni valistunut turkulainen haluaisi usein muistuttaa. Tuskinpa juuri kukaan muu. Turku, tuo Aurajoen helmi, oli avautunut hänelle kuin anoppi lehdenjakajalle; äänekkäästi, mutta ilman kunnioitusta. Hän oli yrittänyt tutustua paikallisiin, oli kutsunut heitä kahville, oli yrittänyt tervehtiä. Mutta täysin tuloksetta. Hän oli huomannut kerrassaan merkillisen jutun toistuvan uudelleen ja uudelleen.

Se tapahtui eräänä päivänä hänen jutellessaan naapurinsa, Marjukan kanssa. Tuo seniili ja superkonservatiivinen vanha askartelutäti oli juuri tullut opettamasta maamme varhaisnuorisoa. Ilmeisesti huonoin lopputuloksin kun naamakin oli vääntyneenä kuin Pisan kalteva torni. Moisista torneistahan oli turkulaisille ihan turha puhua. Turun korkein paikkakin oli varmaan joku säälittävä satamanosturi. Vaihtaisi puheenaiheen johonkin säälittäviin muinaislaivoihin, kuitenkin. Einari alkoi sittenkin puhua tälle vanhoista jokivarsien sivilisaatioista, mutta Marjukka vain katsoi tätä tyhjillä silmillään vailla minkäänlaista ilmettä. Marjukka käänsi selkänsä ja käveli pois.

Toisena päivänä Einari puhui Pertsan kanssa säästä ja förin (tuon mainion turkulaisen lautan) keskinopeudesta Aurajoen ylityksestä. Hän päätti kuitenkin vaihtaa puheenaiheen koskemaan Kantin kategorista imperatiivia. Pertsa katseli vaan, eikä sanonut mitään, ennen kuin kolmen minuutin päästä. Hänen kommenttinsa koski silloin tuulennopeuden vaikutusta förin keskipoikkeamaan tämän vaativalta reitiltä. Einari meni kotiinsa surullisena.

Kolmantena päivänä hän alkoi olla jo melkoisen varma asiasta. Einari jutteli kollegansa, Henrietta Loiskeen kanssa. Juteltuaan kolmatta tuntia koruompelusta Einari päättikin vaihtaa puheensa koskemaan globalisaation vaikutusta liittyen makrotalouteen. Henrietta hiljeni ja katsoi poispäin. He eivät puhuneet enää koskaan.

Einari oli paljastanut robotit. Hän oli jo aivan voitonvarma ja vihelteli jo jotain hämäräperäistä balladia. Kyl maar turkulaisil tänä näytetti! Robotteja, mitä robotteja! Hän oli löytänyt noiden biomekaanisten mutanttien heikon kohdan. Nuo armottomat aukot yleissivistyksessä ja prosessorin täysi jumiutuminen ei voinut viitata mihinkään muuhun kuin hapuilevaan tekoälyyn. Einari kirosi, koska oli toivonut tekoälyn tuovan helpotusta maalliseen kovaan elämään. Sen sijaan se olikin tuonut turkulaiset. Kylläpä häntä oli petetty! Einari kuitenkin kiitteli luojaansa siitä, että oli onnekseen syntynyt Tampereella, tuossa upeassa kaupungissa.

Tätä miettiessään Einari kuuli kolinaa lantionsa seudulta pohtiessaan tätä ja huomasi, että hänen jalkojensa eteen oli tippunut siipimutteri. Ilmiselvästikin turkulaisten salajuonia.

Marko oli pommittanut Irmeliä jo pitkään treffipyynnöillään. Hän oli lähettänyt tälle kukkia, kirjoitellut runoja ja keksinyt kaikenlaisia muita yllätyksiä. Hän oli ollut erittäin päättäväinen halutessaan valloittaa tämän unelmiensa ilmentymän. Tämän ”antiikin runouden ja kauneuden jumalattaren”, kuten Marko häntä tuttavallisesti kutsui. (tässä vaiheessa on syytä huomata että kyseessä on varmastikin aivan eri Marko kuin aiemmin mainittu- tämähän olisi ollut edellisen Markon mielestä rienausta!)

Lopulta häntä onnisti. Irmeli suostui lähtemään hänen kanssaan treffeille. He matkustivat junalla Helsingin ydinkeskustasta Käpylään. Matkalla he heittelivät tylyn näköistä konduktööriä paperilennokeilla ja piileskelivät tämän jälkeen junan penkkien alla. He menivät retkelle metsään, ihmettelivät oravia, lintuja ja muita hämäläisen metsän vetonauloja. Kuuntelivat lintujen ääniä ja Irmeli tipahti maahan yrittäessään kiivetä puuhun Markoa piiloon. He söivät metsän keskellä Markon retkikeittimellä valmistetun pussikeittoaterian. Illan hämärtyessä he käpertyivät omiin makuupusseihinsa ja tunsivat olonsa onnellisiksi.

Marko alkoi kertoa Irmelille tunteistaan. Hän halusi kertoa koskettavin esimerkein kuinka paljon hän ”tykkäsi ” Irmelistä. Markon tapauksessahan tykkäämisellä tarkoitettiin varsin intohimoiselta tuntuvaa rakkautta. Hän ei ollut niitä rationaalisuuteen vajoavia moderneja miehiä, joiden mukaan rakkaus alkaa ”joskus kuukausien tai vuosien yhdessä olemisen jälkeen”. Kuten hän olisi asian kenties ilmaissut.

Hän aloitti hiukan hermostuneesti:

      -     Irmeli..

-         No? Vastasi Irmeli toiveikkaana

-         Arvaa kuinka paljon mä tykkään susta ? Kyseli Marko arvoituksellisen näköisenä.

-         No? Irmeli odotti peläten jotain ylitsevuotavaa latteutta, joka pilaisi tunnelman kuin lokinpaska keskellä hääkakkua.

-         Niin paljon, että jos tykkäämistä mitattaisiin rintakarvojen määrällä, en olisi koskaan nähnyt päivänvaloa.

Irmeli hihitteli iloisesti tälle leikkimieliselle tunnustuksella. Se oli omiaan keventämään tunnelmaa. Jotain uutta hänen elämässään. Ei enää vakavamieleisiä paskiaisliikemiehiä, jotka lukivat kaikki ilmeisesti samaa ”miten tehdä naiseen vaikutus säästämättä rahaa” –kirjaa. Miehiä jotka antoivat paljon merkityksettömiä lahjoja, mutta vähän rakkautta. Miehiä jotka lähtivät parin vuoden päästä jonkun nuoren sihteerin perään. Marko hivuttautui vaivihkaa lähemmäs, sillä välin kun Irmeli oli uppoutuneena haaveisiinsa.

Hän päätti jatkaa.

      -     Irmeli..

-         No? Vastasi Irmeli entistä toiveikkaampana

-         Arvaa kuinka paljon mä tykkään susta ? Kyseli Marko äskeistä iloisemman näköisenä.

-         No? Irmeli odotti toivoen jotain vielä suloisempaa.

-         Niin paljon, että jos tykkäämistä mitattaisiin lemmikkisammakoiden lukumäärässä, kurnutus kuuluisi ainakin Meksikoon asti.

Irmeli naureskeli iloisesti. Hän oli aina toivonut lemmikkisammakkoa itselleen. Marko oli hänen mielestään romanttisin tapaamansa mies. Mies, joka puhui sekavia ja pehmeitä. Ja juuri hänen vieressään sinä suloisena iltana! Nyt hän itse päätti hyökätä Markon lähellä makuupussissa hiipien. Hän asettui Markon päälle makaamaan ja vaati tätä kuiskimaan lisää suloisia asioita hänelle.

-         Arvaa kuinka paljon mä tykkään susta ? Aloitti Marko suoraan hyvin iloiselta näyttäen

-         No? Irmeli odotti toivoen jotain vielä suloisempaa.

-         Niin paljon, että jos tykkäämistä mitattaisiin sydämenmuotoisilla suklaarasioilla, peittäisin sinut niillä ikuisiksi ajoiksi ja laulaisin sinulle oopperan.

Irmeli tulistui tästä valtavasti. Hänen suupielensä vetäytyivät alaspäin ja hänen ihonsa alkoi punertaa. Hän muisti vielä sen miehen, joka oli tuonut hänelle aina sydämenmuotoisia  suklaarasioita petettyään tätä edellisenä iltana. Hän oli varma, että Marko oli samanlainen. Kuten kaikki miehet. Hän pakkasi kamppeensa ja lähti sanaakaan sanomatta kävelemään kohti lähintä tietä kymmenen kilometrin päähän. Hän lähti liftaamaan kotiin keskeltä metsää puolenyön jälkeen lauantaina. Eivätkä he koskaan puhuneet enää Markon kanssa sanaakaan. Eikä Marko saanut koskaan tietää mitä oli tapahtunut.

Tai sitten Irmeli oli entistä onnellisempi näistäkin kauniista sanoista ja he menivät lyhyen seurustelun jälkeen naimisiin ja elivät onnellisina omakotitalossa Hattulassa elämänsä loppuun asti ja saivat paljon mukavia lapsia. Vaan mistäpä minä tietäisin? En oikeastaan tunne tarkemmin Irmeliä, enkä hänen luonnettaan, joten on hiukan vaikeampaa vetää äkkinäisiä johtopäätöksiä tämän perusteella. Jokaisen yksilön herkkyys tulee esiin vaihtelevin ja omalaatuisin tavoin. Kenties jollekin romanttinen asia on myrkkyä jollekin muulle. Joka tapauksessa, tällainen jossittelu on siinä mielessä täysin naurettavaa, että koko tämä kertomus on täysin fiktiivinen sepitelmä ilman todellisuuspohjaa. Ei liene siis juurikaan mieltä liikuttua, tai pohtia tämänkaltaisten ajatusten syvempää merkitystä. Sen sijaan voisit mennä lukemaan vaikka tietosanakirjaa kohdasta ironia.

Kalevi Hämäläinen oli yksi niistä miehistä joiden elämäntarina ei koskettanut juuri ketään. Aika harvoin hän oli sitä kenelläkään kertonutkaan. Eikä siitä ole syytä kertoa oikeastaan sen enempää. Muuten et ehkä lukisi eteenpäin. Voi tosin olla, ettet tee sitä muutenkaan. Niin yksinkertainen kun satut kenties olemaan, arvoisa lukijani. Varsinkin jos nimesi on Ismo ja asut Vantaalla.

Kalevi työskenteli konduktöörinä VR:n matkustajajunissa. Kalevi oli sellainen kaikin puolin harmaa ”peruskonnari”. Joka lähinnä puhui silloin kun oli pakko. Ja jos ei ollut, niin hän vain ojensi kätensä lippua tai rahoja varten. Mitä sitä nyt turhaan puhumaan.

Oikeastaan Kalevi ei ollut kuitenkaan niin tavallinen, sillä hänellä oli kerrassaan erikoisen mielenkiintoisia ajatuksia. Sellaisia unelmia, joita hän oli hiljaa sisällään kehitellyt vuosia. Unelmia, joista hän ei puhunut koskaan, ja joita hän ei koskaan päässyt toteuttamaan.

Näinpä ollen historia muistaa Kalevin ainoastaan miehenä, jossa ei ollut mitään erikoista. Paitsi ehkä hiukan poikkeuksellista suuremman tylyyden muita ihmisiä ja asiakkaita kohtaan. Hänellä ei ollut myöskään lapsia, eikä vaimoa. Joten ihmiskuntamme muistijäljet hänen olemassaolostaan jäivät hänen kuolemansa jälkeen vain noin kymmenen vuoden pituisiksi.

Koska hän ei koskaan puhunut kenellekään ajatuksistaan tai unelmistaan, ne kuolivat myös hänen mukanaan. Juuri Kalevi Hämäläisen tapaisten ihmisten kohdalla todella toivon, että länsimainen taivas- käsitys ei ole ainoastaan kirkon propagandaa.

Heikki katseli  puolella silmällä Britney Spearsin musiikkivideota ”hit me baby one more time”. Äkkiä Heikki tajusi elävänsä valheessa. Monta vuotta hän oli tehnyt niin tajuamattaan. Kaikki alkoi eräänä synkkänä iltana vuosia sitten. Silloin hän oli jättänyt vaimonsa ja lapsensa vieraan naisen vuoksi. Kaikki oli tuntunut aluksi niin paljon paremmalta kuin Marikan kanssa. Eija oli ollut kaunis, rohkea ja uskalias. Nainen, joka oli uskaltanut sanoa ja tehdä kaiken mitä hän oli toivonut. Kaikki oli tuntunut niin uskomattoman paljon paremmalta. Kunnes he olivat alkaneet riitelemään, eikä Heikki ollut vieläkään oppinut ilmaisemaan itseään.

Kuten Marika olisi kenties sanonut. Heikki ollut osannut kertoa, mitä hän oikeasti elämältään halusi.

Ei sitä, mitä hän toiselta toivoi ja odotti. Ei sitä, mitä hän olisi ehkä halunnut käyttää heidän yhteistä vapaa-aikaansa. Hän ei kerta kaikkiaan osannut avautua mieltään askarruttavista asioista. Lopulta hänen ongelmansa kasvoivat jälleen liian suuriksi ja Eija lähti uuden miehen matkaan.

Mutta tällä kertaa ei ollut uutta Eijaa odottamassa kostean baari-illan jälkeisessä baarijonossa. Ei enää uutta mahdollisuutta. Ei enää naista vielä tätäkin niin paljon parempaa ja viehättävämpää. Heikin oli siis kohdattava menneisyyden haamunsa. Hän purskahti itkuun samalla tavoin kuin hänen halveksimansa naismaiset miehet. Hän tajusi hylänneensä kenties elämänsä rakkauden. Eikä enää voinut ymmärtää miksi. Marikan, jota hän oli kutsunut lempinimeltään marsuksi. Marikan, joka oli hellitellyt tätä nimellä heppa.

Tulisiko hänestä kenties samanlainen ihmisen raato kuin hänen viime viikolla junassa tapaamastaan VR:n konduktööristä, joka lähinnä murisi joutuessaan pakolliseen kommunikointiin muiden ihmisten kanssa. Vai tulisiko hänestä alkoholisoitunut keski-ikäinen verkko-paitainen mies. Vaiko molempia? 

Itseään syytellen hän alkoi kuumeisesti pohtia ratkaisua ongelmaansa. Oli niin vaikeaa myöntää Marikalle olleensa väärässä. Ei ainakaan paikan päällä kasvotusten. Eikä puhelimessa. Se olisi liian vaikeaa. Sähköpostistakin jäisi pysyvä jälki. Mitä jos Marika vaikka nauraisi sille ja näyttäisi sähköpostin kaikille työkavereilleen?

Lopulta hän keksi ratkaisun. Hän päätti käyttää toista mediaa. Hän oli aivan varma, että hän onnistuisi. Hän kirjoitti viestin ”Marsuni, sori että jätin sinut  ja lapsemme toisen naisen vuoksi. En aio enää hankkia uutta salarakasta. Otathan heppasi takaisin elämääsi” MTV3:sen ja nelosen chattiin. Yhä uudelleen ja uudelleen odottaen kuumeisesti vastausta.

Marko haaveili ryhtyvänsä kuolemansa jälkeen enkeliksi. Hänellä oli mielestään kaikki mitä enkelillä vaadittiin. Hänellä oli puhdas sydän, vaaleat hiukset ja hän oli aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa. Sen lisäksi hän tunsi tietävänsä totuuden. Hän oli siis omasta mielestään kristikunnan oikeamielisyyden sydän ja miekka. Hän tiesi tarkkaan mitä mieltä Jumala oli homoista, lesboista ja muista luonnottomuuksista. Hän tiesi, ettei seurustelevan miehen ja naisen välillä voinut olla enempää kuin 6 vuotta 3 kuukautta ja 4 päivää ikäeroa. Muu oli Jumalan käskyjen vastaista. Se oli kirjoitettu. Sen lisäksi hän tiesi, että evoluutioteoria oli täyttä roskaa. Hän tiesi, että jos ihmiset lopettaisivat muiden kirjojen kuin Raamatun lukemisen, maailma olisi parempi paikka. Hän halusi käännyttää mahdollisimman monta vääräuskoista hyveiden tielle. Olihan hän sentään oikeauskoinen. Toisin kuin hänen isoveljensä Max. Hän halusi kertoa mahdollisimman monella, kuinka tulee elää. Hän halusi varoittavaa kuuluisasta VVV- vaarasta ennen avioliittoa. Viekoittelevana, vieressäsi, viattomana. (Ei pidä sekoittaa WWW- vaaraan, mistä hän myöskin varoitteli ihmisiä säveltämällään kappaleella Keuruun torilla kerran viikossa)

Jokainen tämän lukija varmastikin ymmärtää minkä magnitudin vaarasta nyt puhutaan. Oli helppoa tietää aina, ja jokaisessa tilanteessa mikä on moraalisesti oikein- kun kuuli päänsä sisältä Jumalallisen äänen. Ulkopuolisesta olisi tuntunut siltä kuin hänen päässään olisi jalankulkijoiden liikennevalot vilkkumassa hänen ajatustensa kohdalla. Oikein! (Hallelujaa- musiikin siivittämänä) Väärin! (taustalla synkkää heavy- musiikkia, kuten vaikkapa Britney Spearsia- kuten Marko osasi taitavasti tämänkin kristinuskon vastaisen musiikin luokitella) Oli myöskin todella oleellista, minkälaista musiikkia kuunteli ja mitä televisioista katsoi. Sillä kaikki mikä tapahtui, oli joko Jumalan tai sen toisen vastapelaajan suunnitelmia.  

Elettyään hyvän ja kristillisten oppien mukaisen elämän hän lopulta kuoli. Lienee loppujen lopuksi aika vaikea sanoa näin maallikkona, että pääsikö hän enkeliksi. Joku minua sivistyneempi tulee epäilemättä valistamaan minua siitä, mikä on asioiden todellinen laita. Tulkaa mieluiten iltapäivisin kello kolmen jälkeen. Varatkaa mukaan myös hiukan vihreää teetä, sillä pidän siitä huomattavasti enemmän kuin kahvista sekä arvostan siihen sisältyviä antioksidantteja.